Vihreät sammakot

Tarina vihreistä sammakoista – King’s Kidsien perustajan Dale Kauffmanin kertomana:

“Hawajilla, Missionuorten keskuksella Konalla, lauantai-iltapäivänä, kutsuin 11 lasta kanssani odottamaan mitä Jumalalla on meille sanottavaa. Tässä ei ollut koko lasten ryhmä, vaan ne jotka vaikuttivat olevan sydän auki Jumalaa kohti, ja joilla oli nälkä Jumalan puoleen. He eivät varsinaisesti olleet innostuneen perikuvia.

Istuimme erittäin kuumassa huoneessa, ja lapset varmasti ajattelivat olevansa mieluummin surffaamassa. Kaikilla oli epämukavaa, ja melkein halusin päästää lapset koteihinsa, mutta en halunnut jäädä paitsi Jumalan suunnitelmasta elämässäni.

Otimme liitutaulun, ja johdatin lapset kuuntelemaan mitä Jumalalla oli annettavaa sanoen: ”Uskon että Jumala haluaa puhua meille koska Hän rakastaa meitä.” Joistakin lapsista sai sen kuvan, etteivät he edes kuunnelleet. Odotimme hetken mitä Jumala haluaa sanoa. Olin antanut lapsille ohjeet miten kuunnella oikeaa ääntä. Jonkun ajan päästä keräsimme ajatukset taululle. Kysyin 8-v Erickiltä mitä Jumala sanoi? Hän sanoi: ”Minä näin vihreän sammakon.” Nelivuotias tyttö kertoi nähneensä sateenkaaren. Ajattelin että pikkutytöt näkevät aina sateenkaaria. En halunnut nolata itseäni, mutta kirjoitin senkin taululle. Yksi lapsista avasi Raamatun ja kysyi ”Mitä tämä jae tarkoittaa?” Se oli Jesajan kirjasta, enkä oikein itsekään ymmärtänyt sitä, mutta siinä puhuttiin ihmisten kokoontumisesta, siitä huolimatta kirjoitimme sen ylös. Saimme yhteensä yhdeksän eri ajatusta.

Lapset olivat epävarmoja, itsekään en tiennyt olivatko nämä vain satunnaisia ideoita? ”Noniin, nytpä teemme näin…” En itsekään tiennyt kuinka aion jatkaa. Rukoilin Jumalaa, että jos tämä kerran oli Sinun ajatuksesi se on myös Sinun ongelmasi. Lapset alkoivat olla pettyneitä. Rukoilimme, ja saimme lisää yksityiskohtia. Saimme päivämäärän, ja jotkut lapsista ymmärsivät että meidän tulisi valmistaa ohjelma. Osa lapsista halusi vain lähteä, ja huomasin seisovani Jordanin rannalla odottaen että hukun tai näen Jumalan tekevän ihmeen. Lopulta olimme varmoja että meidän pitäisi valmistaa ohjelma 4. heinäkuuta, johon kokoontuisi paljon ihmisiä erityistä tilaisuutta varten. Joku sai idean pitää tilaisuus vanhan lentokentän kiitoradalla, rukoilimme asiaa ja saimme rauhan. Kirjoitimme pienen tarinan kahdesta kalastajaperheestä, valmistimme musiikkia, suunnittelimme että vihreät sammakot johtavat ohjelmaa. Maalasimme suuren sateenkaaren taustakankaaksi.

Verrattuna aiempaan kokemukseeni kirkon nuorisopastorina, silloin kun kaikki ei mennyt suunnitelman mukaan, esim. maali juoksi – lapset eivät antaneet periksi. Jos meillä ei ollut enempää rahaa, he eivät kysyneet minulta missä rahat on. Projekti oli lasten, ja he odottivat Jumalan tekevän jotain erityistä sen kautta.

Esiintymispäivänä satoi kaatamalla. Sammakot oli tehty paperimassasta, sateenkaari suurelle paperille. Rukoilimme, ja saimme raamatunkohtia: Jumala pelastaisi joitakin, ja ihmisiä kääntyisi synnistään. Toinen kohta puhui joukosta ihmisiä jotka olivat kokoontuneet yhteen. Kumpikin näistä raamatunpaikoista oli minulle ongelma. Havaijilla sataa tuskin koskaan, ja kun sataa rankasti kukaan ei mene ulos. Havaijilaiset eivät tiedä mikä sateenvarjo on, heillä ei ole sellaista. Ei ole mahdollista että kukaan tulisi, mutta meillä on joukko lapsia jotka uskoivat ison ihmismäärän tulevan. Sanoin itselleni että kukaan ei pelastu tämän kautta – kuka kääntyisi synneistään vihreän sammakon sanomisten perusteella. Aioin varoitella lapsia, mutta Herra pysäytti minut. ”Ole itse varovainen, älä sinä seiso tiellä.” Tein parannusta kysellen onko tämä todella sinusta.

Autossa lapset olivat luottavaisia, mutta minulla ei ollut uskoa. Joku ehdotti että rukoillaan että sade loppuu, mutta kukaan ei saanut varmistusta tähän asiaan. Emme aluksi ottaneet varusteitamme autosta, oli lähes pimeää. kiinnitimme hehkulamppuja puun palaan, että meillä olisi vähän valoa. Lentokentän mies kielsi käyttämästä äänentoistoa, koska oli vaarana saada sähköisku. Yhdellä lapsella oli pieni patterikäyttöinen kasettisoitin, jota tuskin kuuli. Unohdin kertoa, että kun tulimme vanhalle lentokentälle, kaikki tuolit olivat täynnä ihmisiä. Olin järkyttynyt siitä, että he istuivat siellä sateenvarjojen kanssa.

Lapset seisoivat, kuin uitetut koirat kahden hehkulampun valaisemina. Koska he eivät kuulleet musiikkia kunnolla, he lauloivat aivan epävireessä. Itse asiassa he olivat kaksi iskua myöhässä rytmistä. Yritin astella poispäin lavalta etteivät ihmiset arvaisi että kuulun siihen ryhmään. Olin täysin pettynyt Jumalaan. Pelkäsin että yleisö alkaisi nauraa, ja nolaisi lapset.

Kuulin äänekkään huudon yleisöstä. ”Voi ei, nyt siellä on joku demonin vaivaama ihminen! Tämäpä kruunaa tilanteen” sanoin. Tämä lihava nainen alkoi kävellä kohti yleisöstä, ja lähdin johdattamaan häntä kauemmas lapsista, sivummalle. Hänen silmänsä olivat kyynelistä punaisina, ja huulensa värisi. Hän sanoi: ”Lapset ovat niin puhtaita, minä olen niin likainen. Ole ystävällinen ja auta minua.” Eräs lapsista tuli ja sanoi että tässä on ensimmäinen. En vieläkään ymmärtänyt mitä Jumala teki. Kolme ihmistä antoi elämänsä Jumalalle sinä iltana. ”Voi Jumala, olet ihmeellinen! Anna anteeksi epäuskoni” sanoin. Lapset olivat vielä enemmän innoissaan Jumalasta. Moni näistä lapsista palvelee edelleen Herraa. Se oli King’s Kidsien alku.”